Ylpeät Stalinistit

Suomi on koko itsenäisyytensä ajan tanssinut nuoralla idän ja lännen välillä. Ulkopolitiikka oli vuosia kaksijakoista, kun samanaikaisesti pyrittiin lähentämään välejä länteen, mutta ei haluttu heikentää välejä itään. Kaikkein kovimpina idän suhteiden kannattajina toimivat taistolaiset, joiden mukaan maailma jakautui kahteen "blokkiin" ja puoli oli valittava. Retoriikka muistutti erittäin paljon George Walker Bushin kuuluisaa toteamusta fiktiivisestä sodasta terrorismia vastaan; 'You are either with us or against us'. Diplomatia eri poliittisten näkemysten hyväksymisestä ei kuulunut taistolaisuuteen, vaan neuvostoliittolaiseen kommunismiin tukeuduttiin tiukasti.

Taistolaisia muistellaan nykyään "radikaaleina" nuorina, jotka osoittivat mieltä, olivat poliittisesti valveutuneita ja valtasivat muun muassa Vanhan ylioppilastalon 1968. Samana vuonna nämä "isänmaan toivot" puolustivat Varsovan liiton toimia Tsekkoslovakiassa, koska veriteot ja väkivaltainen miehitys nähtiin sosialismin puolustamisena. Vaikka 1960-luvun lopulla ei ollut Internettiä, voidaan väkivallantekojen puolustamista pitää vähintäänkin kyseenalaisena. Tieto tapahtumista saattoi olla värittynyttä, mutta looginen ajattelu olisi saattanut olla paikallaan. Oikeistolaiset nimittivät herkästi kaikkia kommunistisiin ideologioihin suuntautuneita stalinisteiksi, vaikka monet eivät suoranaisesti allekirjoittaneet Stalinin ajamaa politiikkaa. Suomessa löytyi kuitenkin puolustajia myös Stalinin ajamalla hirmuvallalle taistolaisten piiristä. Yleinen konsensus kuitenkin vallitsi siitä, että Stalinin valtakaudella oli tehty virheitä. Näihin voisi ainakin kuvitella luokiteltavan kansanmurhan valtiollistamisen. Virheenä voidaan pitää myös Neuvostoliiton tapaa kunnioittaa yksilön oikeuksia.

Ikäni puolesta en voi ymmärtää 1970-luvulla vallinnutta järjettömyyttä, mutta ihmetellä voin nykyistä nostalgista hurmaa, jonka kansanmurhan puolustajat aikakauteen yhdistävät. Useammat nykypoliitikot muistelevat "stallareita" lämmöllä ja ovat ylpeitä siitä, että ovat aikanaan tällaista ideologiaa kannattaneet. Käytännössä kyse on aivan samasta kuin he olisivat ihannoineet Natsi-Saksan kansallissosialistista pyrkimystä. Erityisen sairaaksi tämän nostalgisen muistelun tekee se, että edelleen tietoisuuden aikakaudella nämä ihmiset ihannoivat kommunistista utopiaa, joka perustui puhtaasti valtiolliseen terrorismiin. Vaihtoehdoiksi ihmisille annettiin mahdollisuus kärsiä sotilashallinnon alla tai tulla siirretyksi pois yhteiskunnan tieltä. Tällainen ihannointi poliitiikolta nostattaa useamman kysymyksen pöydälle. Millaista politiikkaa tämä todellisuudessa ajaa? Ovatko ihmisarvot poliittisen ideologian alapuolella? Mihin poliittiseen suuntaan "isänmaan toivot" ovat nykyisellään kallellaan?