Kansanäänestysten toitottajat

Olen lähiaikoina lukenut useita mielipidekirjoituksia, joissa monimuotoisia poliittisia päätöksiä haluttaisiin asettaa kansanäänestysten alaisiksi. Huoli poliitikkojen korruptoituneisuudesta on ilmeinen, koska ainakaan asiantuntevampaa kokonaiskuvaa ei kansa voi minkään asian kohdalla omata. Politiikoilla on huomattavasti paremmat lähtökohdat perehtyä aiheeseen kuin aiheeseen, mukaan lukien asiantuntijoiden konsultoiva tuki, joka suurimmalta osalta kansaa puuttuu.

Päätöksiä tehdessä, kansa voi äänestää ainoastaan ennalta valittujen vaihtoehtojen mukaisesti, jolloin äänestäjille on siis jo tehty päätöksiä valmiiksi. Äänestykseen tarjottavien vaihtoehtojen täytyy olla melko yksiselitteisiä, pääluonteeltaan puolesta tahi vastaan. Ongelma ei ole päättömien vastausten kerääminen, joskin poliittisten kysymysten esipureskeleminen kansalle on. Politiikkaa itsessään on myös kysymysten asettelu, ei ainoastaan vastaukset.

Se vasta kyseenalaista olisikin, minkämoisia, järjen kahleista vapautettuja, vaihtoehtoja kansalle tarjottaisiin, jos kansanäänestykset arkipäiväistettäisiin. Tuloksia surkuhupaisempaa olisi seurata äänestysaktiivisuutta. Moni saattaisi tuskastua vaihtoehtojen puutteeseen ja äänestää vain mielenosoituksellisesti. Mitä enemmän äänestyksiä olisi, sitä vähemmän kiinnostusta sekä äänestäjiä yksittäiset asiat keräisivät. Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta olisi, miten itse kansanäänestykseen päätyvät aiheet valittaisiin. Olisiko ensin äänestys äänestettävästä aiheesta?

Lähes kaikissa törmäämissäni tapauksissa kansanäänestystä on vaadittu vähemmistöjen oikeuksiin liittyvissä asioissa. Ironia onkin, että länsimainen demokratia on suunniteltu suojelemaan vähemmistöjä viidakon lain toteutumiselta. Suora demokratia ei suojele edes yksilön oikeuksia, tuuliviirin voidessa pudota kenen tahansa niskaan, hetkellisen tuulenpuuskan seurauksena. William Goldingin romaani Kärpästen herra kuvaa otollisesti suoran demokratian ongelmia.